×

MENU

Pistoolit (1900–1945) Sotilaspistoolit Pienoispistoolit Taskupistoolit Vanhat kiväärit Metsästyskiväärit Pienoiskiväärit Puoliautomaatit (1900–1945) Puoliautomaattikiväärit Sarjatuliaseet (1900–1945) Sarjatuliaseet Mustaruutiaseet Haulikot Yhdistelmäaseet Ampumatarvikkeet Arkisto Tähtäinkiikarit Äänenvaimentimet WW2 - raskaskalusto
Sitemap Updates Download Coming soon
Authors Contact Us Copyright FAQ

Jalkaväenkivääri m/39 'Ukko-Pekka'


Yleistä

Vuoden 1934 loppupuolella puolustusvoimat tulivat siihen tulokseen, että sen käytössä oleva peruskivääri m/27 on miltei kenttäkelvoton. Puolustusministeriön taisteluvälineosasto etsi ratkaisua havaittuun ongelmaan vuosina 1935–1938. Tarkoituksena oli saada ensilinjan joukoille puoliautomaattikiväärit ja kunnostaa vanhat m/27-kiväärit muiden käyttöön. Vuonna 1938 tilanne oli kuitenkin yhä avoin.

Suojeluskuntajärjestö tarjosi puolustusvoimille omaa m/28-30-kiväärimallia. Puolustusvoimat ei kuitenkaan tähän suostunut. Armeija ei edes harkinnut sitä vaihtoehdoksi, mikä puolestaan aiheutti katkeruutta suojeluskunnassa.


Kivääri m/29


Puolustusministeriön taisteluvälineosasto kuitenkin hyväksyi suojeluskuntajärjestön taisteluvälineosaston neuvottelukumppaniksi. 8.3.1938 pidetyssä neuvottelussa päädyttiin käyttämään suojeluskunnan m/28-30 -kivääriä pohjana uuden kiväärimallin suunnittelussa. Useiden eri prototyyppien jälkeen uusi kiväärimalli hyväksyttiin 19.6.1939 pidetyssä kokouksessa. Uuden kiväärin viralliseksi nimeksi hyväksyttiin ”kivääri m/39” ja "7,62 KIV M 39". Puolustusministeri hyväksyi mallin 15.9.1939. Ase sai pian lempinimen ”Ukko-Pekka”, kivääriammuntaa harrastavan presidentti Pehr-Evind Svinhufvudin mukaan.

Suurimat erot m/39- ja m/28-30-kiväärien välillä olivat aseen tukki, piipun mitoitus ja laukaisukoneisto. Kun valtion patruunatehdas (VPT) onnistui kehittämään loistavat ballistiset ominaisuudet omaavan D166-luodin, oli toisen maailmansodan tarkin massavalmisteinen ase-patruuna-yhdistelmä valmis.

Aseen tukki

Suurimmat erot m/28-30 ja m/39:n välillä olivat siis aseen tukissa. Aseen tukin lävistävistä kantohihnan kiinnitysmenetelmästä oli luovuttu. Myös kädensuojuksen siderengas oli tästä johtuen muutettu. Uusi kädensuojus oli paksumpi ja samalla kestävämpi.

Alkuun asetta valmistettiin suoralla perällä (7 000 kpl), mutta syksystä 1941 alkaen uudella vahvemmalla ja samalla painavammalla pistoolikahvamallisella perällä. Myöhemmin suoralla perällä varustetut kiväärit pyrittiin ”korjaamaan” asentamalla niihin pistoolikahva. Tämä muutos tehtiin noin 6 200 aseelle.

M/39-kiväärien tukkiin poltettiin Sakon leima (S-kilpi) ja sen alle valmistusvuoden kaksi viimeistä numeroa, aivan kuten m/28-30 -kiväärissäkin.

Aseiden tukit valmistettiin kahdesta osasta. Osat oli liitetty toisiinsa ns. sormiliitoksella. Liitostapoja oli kolme erilaista ja niiden perusteella voidaan sanoa, onko kyseessä sota-aikainen vai sodan jälkeen valmistettu tukki. Sota-aikaisissa tukeissa sormiliitos koostuu kolmesta, pyöreäpäisestä ”sormesta”. Myöhemmissä versioissa on neljä ”sormea” ja niiden päät ovat joko terävät tai tasapäiset.

Lisäksi vuonna 1956 otettiin käyttöön tukin perän vahvistusmenetelmä. Siinä tukin perälevyn alle ajettiin kaksi pystysuuntaista uraa ja niihin lyötiin vaneriliuskat.

Piippu

Aseen piippu on hieman ohuempi kuin m/28-30:ssä. Sen pituus on 685 mm, josta rihlaosuus 662 mm. Piipun sisällä neljä oikeakätistä 0,145 mm korkeata rihlapalkkia. rihlannousu 240 mm, joten rihla ehti tehdä piipun sisällä vain kaksi täyttä kierrosta.

Piipun sisämitta ei ole aivan yhtä tiukka kuin m/28-30:ssä, tällä pyrittiin mahdollistamaan venäläisten sotasaalispatruunoiden ongelmaton toimivuus. Patruunapesä oli tehty 13 gramman D166-luodille, joka oli otettu armeijan käyttöön vuonna 1936. M/39-kiväärin patruunapesän ylimenokartio oli 15 mm pituinen, sama kuin m/28-30:ssakin.

Muut osat

Kiväärin takatähtäimenä oli m/28-30 mallinen tähtäinlaite, tosin siihen lisättiin 150 metrin säätö. Tähtäimen rungossa (jalustassa) on vasemmalla puolella numerointi: 2, 3, 4, 6, ja 8. Tähtäintangon numerointi puolestaan on: 1.5, 2, 3, 4, 5, 6, 8 ja 10.

Aseen patruunoiden syöttökotelo puolestaan oli samanlainen kuin m/28-30 -kiväärin häiriövapaa malli.

Liipaisinkoneistoa uudistettiin m/28-30 malliin nähden. Etuvetotoiminto saatiin aikaan liipaisinjousta muotoilemalla, joten etuvetojousi poistettiin tarpeettomana.

Arvioita aseen käyttökelpoisuudesta

Rintamasotilaat moittivat asetta painavaksi. He olivatkin tässä oikeassa, sillä ase painoi 4,5 kg, eli 600 grammaa enemmän kuin saksalainen Mauser K98k. Saksalainen vastine oli myös kahdeksan senttiä lyhyempi, siten hieman kätevämpi käsitellä.

Toisaalta "Ukko-Pekan" tähtäimet ovat selkeät ja tasapainoisella kiväärillä on helppo tähdätä. Tästä johtuen aseella oli helpompi saavuttaa kunnon tulos, kuin useimmilla muilla vastaavan kaltaisilla palvelusaseilla. Ukko-Pekkaa voidaan pitää yhtenä toisen maailmansodan tarkimmista sotilaskivääreistä. Myös työn laatu oli aivan toista luokkaa kuin, ensimerkiksi venäläisten kiireellä, suurina massoina tuottamissa Mosin-Nagant -kivääreissä.

Tulinopeus

Jalkaväenkivääri m/39:n ja muidenkin Mosin-Nagant tyyppisten kiväärien käytännöllinen tulinopeus on noin 8–10 laukausta minuutissa, eli noin kaksi patruuna siteellistä (viisi patruunaa per side). Suomen armeijan taistelijoilleen jakaman päivän tuliannoksen suuruus oli 1920-luvulla 30 patruunaa. Talvisodan aikana se nostettiin 60 patruunaan. Jatkosodassa se oli 45 patruunaa.

Suuren patruunamäärän kantaminen ei tietenkään sen painoista johtuen ollut mielekästä, mutta toisaalta talvisodassa jaettu 60 patruuna päiväannos riitti vain noin 6–7 minuutin yhtämittaista ammuntaa varten.

Pistin m/39

Talvisodan aikana oli havaittu, että pistimen käyttö oli taisteluissa vähäistä. Vanha piikkimäinen pistin oli suhteellisen hyödytön kenttäaskareissa. Tämän vuoksi pääesikunnan taisteluvälineosasto suunnitteli uuden puukkopistimen vuonna 1940. Kivääri m/39:n pistin on lyhyt, nahkatuppinen puukkopistin. Pistin on partiopuukkoa muistuttava ja täten kohtuullisen käyttökelpoinen.

Pistimen valmistuksesta vastasi Veljekset Kulmala Oy. Suojeluskunta tilasi 29.12.1940 10 000 pistintä. Kulmala Oy valmisti pistimien terät Fiskarsin jousiteräksestä. Tuotanto oli hidasta ja tilattu erä luovutettiin vasta heinäkuussa 1942.

Tuotanto

Huhtikuussa 1940 Sako sai tarjouspyynnön 20 000 m/39-kiväärin valmistamisesta. Ennen varsinaisen tilauksen jättämistä aseeseen tehtiin vielä 29.7.1940 muutamia muutoksia. Tuotanto aloitettiin myöhään syksyllä 1940. Ensimmäinen 20 000 kiväärin erä toimitettiin armeijalle kevääseen 1942 mennessä. Toisen, samansuuruisen erän valmistus aloitettiin 15.5.1942. Erä toimitettiin armeijalle vuoden 1943 aikana. Kolmas erä meni tuotantoon, heti kun edellinen oli valmis. Jatkosodan päätyttyä 3.9.1944 oli vielä toimittamatta 6 500 kivääriä. Sakolta tilattu erä kuitenkin valmistettiin loppuun ja tilatut aseet toimitettiin vuoden 1945 aikana. Sakon valmistamissa aseissa tukin sormiliitos on pyöreäpäinen.

M/39-kivääriä oli valmistanut myös Kuopiossa Asevarikko 3 (AV3), vuodesta 1942 alkaen, kaikkiaan noin 30 300 kpl. Näihin aseisiin toimitti piiput VKT. VKT modifioi myös belgialaisvalmisteisia m/91-kiväärin piippuja m/39-kivääreihin. Näissä piipuissa oli leimana B-kirjain. VKT:n leimalla varustetut piiput sarjanumeroitiin välille 2508 (v.1940) – 76227 (v.1944). Belgialaista alkuperää olevat piiput sarjanumeroitiin välille 23294–48978 (v.1942). Asevarikon valmistamissa aseissa tukin sormiliitos oli suorakulmainen ja piipussa SA-leima.

Näiden aseiden puuosat valmisti AV3 sekä muutamat alihankkijat (Sakara Oy, V. Lindholmin Puusepäntehdas). Sakara Oy leimasi tukit leimalla jossa oli ristissä olevat tykinpiiput ja S-kirjain. Lindholmin leima oli L-kirjain ympyrän sisällä.

M/39-kiväärien valmistus vuosina 1941–1945


- 1940 Sako, n. 10 000 kpl
- 1941 Sako 16 000 kpl
- 1942 Sako 4 000 kpl AV3 12 000 kpl
- 1943 Sako 20 000 kpl AV3 37 646 kpl
- 1944 Sako 13 500 kpl AV3 18 183 kpl
- 1945 Sako 6 500 kpl
yhteensä: 90 329 kpl

Näin ollen jatkosodan taisteluihin ehti ottaa osaa noin 53 500 Sakon valmistamaa ja noin 30 000 Asevarikko 3:n valmistamaa m/39-kivääriä. Armeijalle valmistettujen kiväärien sarjanumerointi alkaa luvusta 200 000 ja uojeluskunnalle luvusta 500 000 päättyen lukuun 509 667.

Sarjanumerot


- 10.4.1942 - 14.3.1944 500 026 - 510 810 Sako, (509 667 ?)
- 21.2.1941 - 24.3.1945 200 000 - 260 000 AV 3, SA-malli
- 1967 - 1968 300 608 - 303 467 AV 1
- 1969 303 920 - 304 166 AV 1
- 1970 306 135 - 306 420 AV 1

*) Huom! listalla on vain tiedossa olevat sarjanumerot

M/39 sotien jälkeen

Vuonna 1951 armeijalla oli jäljellä 78 478 kpl m/39-kivääriä. Aseita oli tuhoutunut sodan melskeessä ja osa aseista oli kadonnut asekätkennän yhteydessä. Sodan jälkeen m/39-kivääristä tuli armeijan yleiskivääri. Kiväärejä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ja tuotantoa ei haluttu käynnistää uudelleen. Nyt päätettiin käyttää jäljellä olevia valmiita ja puolivalmiita osia. Valmetin Tourulan tehdas kasasi aseita näistä osista ja muutti m/91-kiväärin piippuaihioita tarkoitukseen sopiviksi.

Asevarikko 1 (AV 1) kokosi aseita vuosina 1967 - 1968. Näiden aseiden sarjanumerot ovat välillä 301362–303467. Vuonna 1969 valmistettiin kiväärit, joiden sarjanumerot olivat 303920–304166. Vuonna 1970 valmistettiin aseet sarjanumeroilla 306135–306420. Vuosina 1940–1945 valmistui 96 800 kivääriä ja sodan jälkeen vielä noin 5 200 kivääriä, eli yhteensä noin 102 000 kpl.

M/39-kiväärien versiot

Kivääristä valmistettiin versiot m/39, m/39 PH, m/39 SOV, m/39-43 ja m/39-44. M/39 PH versiossa käytettiin Physica tähtäinkaukoputkea. Valmistusmäärä oli alle 100 kpl. M/39 SOV oli puolestaan varustettu sotasaaliiksi saaduilla venäläisillä tähtäinkiikareilla mallia PE ja PEM. Valmistusmäärä oli pieni, vain noin 150 kpl. M/39-43 varustettiin suomalaisvalmisteisella Zeiss-kiikaritähtäimen kopiolla. Näitä valmistettiin noin 500 kpl. Lisäksi vuonna 1943 saatiin noin 500 kpl Ajack-kiikaritähtäimiä M/39-43 aseisiin.

M/39-kivääristä valmistettiin vielä oma versio kilpa-ammuntaan. Tämä versio sai nimekseen m/39-57 ja se varustettiin diopteritähtäimellä. Aseita valmistettiin ilmeisesti vain muutamia kappaleita.

Puolustusvoimat alkoi korvata m/39-kiväärejä 1960-luvulla kotimaisella rynnäkkökiväärillä. Ase poistui palveluskäytöstä kuitenkin vasta vuonna 1978, jolloin rynnäkkökivääri korvasi sen lopulta kokonaan. Vuonna 1983 aseita myytiin suomalaisille keräilijöille, vuonna 1984 puolustusvoimien henkilökunnalle ja vuosina 1986–1987 ulkomaisille ja suomalaisille aseliikkeille. Viimeiset jäljellä olleet aseet myytiin vuonna 2006.





Lähdeluettelo

28.12.2010 (✪ 22.4.2014 11:10)

Waffenlager.net - Copyright © 2012–2017 Tapio Heiskanen. All Rights Reserved.